Journalismi 2: Reportaasi

Suuri supi

– Hätävilkut! Mistä laitetaan hätävilkut? Laita hätävilkut päälle!

On sunnuntai. Kellon ollessa yhdeksän illalla on aika lähteä ajamaan kotiin Tampereelle Järvelästä isovanhempien luota. Seuraavana päivänä ovat äidinkielen kirjoitukset, esseekoe tarkemmin sanoen. On huono idea lähteä niin myöhään, sillä kotona oltaisiin vasta yhdentoista maissa. Kuitenkin ajatukset ovat rauhallisia asian suhteen, ovathan esseekokeet menneet aina hyvin, riippumatta siitä, oliko nukuttu kuusi vai kymmenen tuntia.

– Meidän täytyy käydä tankkaamassa, sanoo Marina Pitkänen, äiti, ajaessa pimeää tietä pitkin, kohti Hähkäniemen- ja Riihimäentien risteystä. Autossa soi musiikki, on lämmin ja ilmapiiri on mukava koko perheen näkemisen jälkeen. Onneksi ei väsytä, mikä on tärkeintä kun ajetaan autoa, etenkin pimeässä.

Tankkauksen jälkeen matka jatkuu Riihimäelle ja sieltä eteenpäin kohti Hämeenlinnaa, Helsinki-Tampere valtatietä pitkin. Musiikki soi ja sen mukana lauletaan. Tiellä on muitakin autoja ja etenkin rekkoja sekä kuorma-autoja täytyy ohittaa ohituskaistalla niiden aiheuttaman näköeston takia. Eihän siinä mitään, ajetaanhan koko ajan nopeusrajoitusten mukaan, noin 100 kilometriä tunnissa.

 Kellon ollessa hieman yli kymmenen on juuri alitettu Uhkoilantie, ohituskaistan puolella. Jokin vaaleanruskea, ehkä hieman oranssihtava auton valoissa, osuu näkökenttään vasemmalla. Se näyttää olevan autonrenkaan kokoinen, paksu ja pörröinen. Peura? Kettu? Hetki tuntuu kestävän ikuisuuden kunnes törmäys tapahtuu.

Kuuluu voimakas kumahdus kun otus osuu vasempaan etupuskuriin ja törmäyksen jälkeen eläin jää auton renkaiden alle. Vierestä kuuluu yllättynyt älähdys kun Pitkänen yrittää pitää auton suorassa. Oma reaktio kohdistuu sympatiaan eläintä kohtaan:
– Mitä? Kuoliko se? Voi parkaa, pitääkö meidän pysähtyä? Ensimmäiset ajatukset jäävät kuitenkin heti taka-alalle kun auton konepelti alkaa savuta. Kaikki auton merkki- ja hälytysvalot syttyvät. Ne muistuttavat hieman jonkinlaisen lentoaluksen ohjauspöytää, joita näytetään sci-fi elokuvissa. Kuuluu piippauksia ja paniikki alkaa iskeä.

– Hätävilkut! Mistä laitetaan hätävilkut? Laita hätävilkut päälle! huudahtaa Pitkänen samalla kun hän yrittää vaihtaa kaistaa ja pysähtyä valtatien varteen. Onneksi juuri sillä hetkellä viereinen kaista on tyhjä, eikä toista vaaratilannetta synny. Mieleen muistuu yhtäkkiä opetusvideo, joka näytettiin yläasteella terveystiedon tunnilla. Videossa kerrottiin, mitä tehdä jos on auttamassa ihmisiä auto-onnettomuudessa. Hätävilkut. Napin täytyy olla jossain vaihdekepin vieressä. Punainen nappi varustettuna valkoisella kolmiolla löytyi. Hätävilkut ovat nyt päällä ja auto hidastaa vauhtiaan tienvarressa.

Sillä hetkellä kun auto pysähtyy, Pitkänen sammuttaa moottorin ja nostaa kädet ylös. Hiljaisuus. Savuaminen loppuu. Ohi ajaa auto. Taas hiljaista ja nenään osuu pistävä bensiinin haju. Pitkänen käskee kaivamaan hansikaslokerosta auton huoltokirjan. Tärisevin käsin se saadaan ulos.
– Meidän täytyy varmaan soittaa hinausauto. En edes uskalla mennä katsomaan vahingon kokoa, hän mumisee. Tärinä leviää koko kroppaan. Mitä tehdä nyt? Missä me ollaan?

Muutaman minuutin kuluttua paperipinosta löytyy numero hinaajalle. Soiton aikana toisen puhelimen avulla saadaan selville sijainti. Puhelimeen vastataan. Meitä käsketään odottamaan soittoa Hämeenlinnan hinaajalta.

Kuluu noin viisi minuuttia, joiden aikana pohditaan, mikä eläin jäi auton alle. Se oli selkeästi pienempi kuin peura, mutta suurempi kuin kettu. Pörröinenkin vielä. Mysteeri ei saa ratkaisua, sillä hinaaja soittaa. 

– Missä olette? Onko suuret vauriot? Mikä auto? Joudutte odottamaan 20-25 minuuttia, hän kertoo. Eihän huomenna olekaan tapahtumassa mitään tärkeää, kirjoitukset vain. Hermostunutta naurua jatkuu muutaman sekunnin ajan.

Samalla kun keho alkaa pikkuhiljaa rentoutua ja ensijärkytys kadota, mielessä tapahtuu mitä erikoisempia asioita. Järkyttävin niistä, jää pyörimään koko loppuyöksi: ajatuksissa soi Aquan Barbie Girl. Näinkö mieli yrittää selvitä stressitilanteesta? Keskustelu koostuu sarkasmista ja huumorista ja etenkin itseä puhuttaa paljon.

Kellon ollessa noin puoli yksitoista, tien varteen pysähtyy toinen auto. Autosta nousee keski-ikäinen mies ja hän kävelee luokse. Auton ikkuna avataan ja mies kysyy, onko kaikki kunnossa.
– Kaikki hyvin, kiitos kun pysähdyitte, Pitkänen vastaa ja mies palaa autolleen ja jatkaa matkaansa. Nyt syntyy uusi pieni ongelma: moottorin ollessa sammuksissa, ikkunaa ei saa ylös. Lisää hermostunutta naurua. Onneksi ulkona on +1 astetta lämmintä, eikä -20, kuten Suomessa helposti voisi olla.

Kun puhelinsoitosta kuluu 25 minuuttia, auton eteen pysähtyy hinausauto ja kyydistä nousee nuori mies. Nousemme myös kyydistä. Kaikki yhdessä katsomme puskuria. Suuri lommo, vaurioitunut valo ja osittain irronnut puskuri näyttävät melko pahalta. Asfaltti on märkä nesteestä, joka on hinaajan nopean vilkaisun perusteella todennäköisesti jäähdytysnestettä.
– Näin muuten teidän törmäyksen uhrin. Se oli ihan älyttömän iso supikoira, yli kymmenen kiloinen, ellei jopa lähemmäs kahdenkymmenen, kertoo nuori mies avatessaan ovea hinausautoonsa. Supikoira ei edes käynyt mielessä kun mahdollisia eläimiä pohdittiin.

Istuessa hinausauton kyydissä puhelin tarttui heti käteen. Kaikille lähti viesti siitä, mitä onni tuo tullessaan ennen kirjoituksia. Selän takaa kuuluu auton hinausta: kolahduksia, surinaa ja raksutusta.
Yhdeltätoista matka kohti Hämeenlinnaa alkaa. Sieltä taksilla päästään kotiin.

Matkan aikana hinaaja kertoo, että valtatie 3:lla on hyvin yleistä kolarit eläinten kanssa. Etenkin hirvikolareita tapahtuu, vaikka tien varrella onkin aitaus. Kun hirvi eksyy jonkin raon kautta tielle, se ei paniikissa löydä enää takaisin, vaan loppujen lopuksi jää usein auton alle. Tässä kohdassa ajatukset siirtyvät kauhukuviin siitä, mitä olisi tapahtunut jos supikoiran tilalla olisikin ollut hirvi. Sellaisesta kolarista ei pelkällä puskurin irtoamisella olisi selvitty.

Hämeenlinnassa taksi on jo odottamassa hinausauton saapuessa. Taksissa väsyttää. Tunnin kuluttua kuitenkin ollaan jo Tampereella. Taksikuski toivottaa onnea kirjoituksiin ja lähtee. Astumme kotiin. Sänky odottaa. Onnellisin hetki vähään aikaan. Uni on tarpeen. Viimeiset ajatukset ennen nukahtamista käyvät läpi päivän tapahtumia:

– Entä jos se olisikin ollut hirvi?
– Come on, Barbie, let’s go party! 

Journalismi 2: Henkilöjuttu

Nuoruus politiikassa – vahvuus vai heikkous? 

·         Kuntavaalit järjestetään joka 4. vuosi

·         Henkilö voi asettua ehdolle vain omassa kotikunnassaan

·         Hänellä täytyy olla äänioikeus Suomessa

·         Ehdokkaan täytyy olla yli 18-vuotias

Tänä vuonna Suomessa järjestetään kuntavaalit, joissa valitaan kaupunkien ja kuntien valtuustoihin jäseniä. Jäsenet, eli valtuutetut, ovat vastuuhenkilöitä, jotka päättävät kunnan asioista, esimerkiksi uusien teiden rakentamisesta, kunnan kouluihin käytettävästä rahamäärästä tai vaikkapa uuden sähkölaitoksen perustamisesta. Nuoria ehdokkaita näkee hyvin vähän ehdokaslistoissa ympäri maata, mutta valtuustoissa päätetään monista asioista, jotka koskevat juuri heitä. Mikä siis estää nuoria asettumasta ehdolle? Vaaditaanko ehdokkailta jotain, missä nuori ikä on esteenä?

Saara Kiiskinen, 19, on ensimmäistä kertaa ehdolla Lahden kuntavaaleissa.

Saara Kiiskinen on 19-vuotias nuori, joka on ensimmäistä kertaa ehdolla Lahden kuntavaaleissa. Hän on nuorin ehdokas edustamassa Vihreitä ja yksi nuorimmista Lahden ehdokkaista. Nuoresta iästä huolimatta Kiiskisellä on kokemusta politiikasta, sillä hän on Lahden Vihreiden Nuorten puheenjohtaja, Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton (ViNO) jäsen ja myös aktiivisesti mukana Euroopan nuorisoparlamentin (EYP) toiminnassa.

Nuoret eivät ole aktiivisia äänestäjiä, eivätkä he ole myöskään aktiivisia asettumaan ehdolle vaaleihin. Tilastokeskuksen mukaan koko Suomessa nuoria (18–34 –vuotiaita) ehdokkaista kuntavaaleissa on keskimäärin vain 13 %. Kiiskinen epäilee syyn olevan siinä, että nuoret aikuiset haluavat tarkastella omia ajatuksiaan poliittiselta kannalta ennen lähtemistä edustamaan omia näkemyksiään ja tiettyä puoluetta vaaleihin asti.

Kiiskinen on kuullut jonkin verran puhuttavan siitä, kuinka nuori ikä ei ole eduksi ehdokkaalle.
– Lähipiiristäkin kuuluu kommenttia siitä, kuinka ei tässä iässä tunne vielä itseään, niin ei voi toteuttaa politiikkaakaan, hän kertoo. Kuitenkin pieni numero iässä voi olla valttikortti, sillä esimerkiksi koulutus ja koulujärjestelmä ovat tuoreena muistissa ja ne ovat tällä hetkellä yksi suurimmista puheenaiheista koko maassa.
– Nuorilla on yleensä myös itseään nuorempia ystäviä, jotka voivat olla vaikka ammattikoulussa tai yliopistossa, mikä auttaa sitten valtuutettua ymmärtämään paremmin käsiteltävää ongelmaa, Kiiskinen lisää.

Kiiskisen mielestä olisi hyvä jos esimerkiksi ammattikoulutaustaiset
pääsisivät käsittelemään ammattikoulujen ongelmia.

Se, miten ehdolle asetutaan kuntavaaleihin, on monille kysymysmerkki, mikä puolestaan saattaa nostaa kynnystä siihen lähtemiseen. Se ei kuitenkaan ole rakettitiedettä, vaikka ei myöskään niin helppoa kuin nimen laittaminen lomakkeeseen.
– Esimerkiksi meidän puolueella verkkosivujen kautta pystyy ehdottamaan ehdokasta, mitä ilmeisesti jotkut sitten olivat tehneet minun kohdalla, Kiiskinen nauraa.
– Kun minua pyydettiin ensimmäistä kertaa, en ollut vielä täysin varma siitä, jäänkö asumaan Lahteen, mutta nyt kun tietää niin pystyi lähtemään, hän jatkaa. Yksi vaihtoehto on siis se, että puolueen sisällä pyydetään ehdolle lähtemisestä. Se ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto.

Ehdolle voi ilmoittautua suoraan ottamalla yhteyttä haluamaansa puolueeseen. Yleensä sen jälkeen puolue ottaa yhteyttä ja pyytää haastatteluun, missä kysytään suunnilleen, vastaako omat näkemykset niitä näkemyksiä puolueessa, jota edustaa.
– Tietenkin me (Vihreät) ei olla yhden asian puolue, niin siinä on sitten enemmän liikkumanvaraa. Sinä edustat itseäsi ja sinun arvomaailmaa, mutta kuitenkin edustat myös sitä omaa puoluettasi, ellet ole sitten sitoutumaton, ohjaa Kiiskinen. Kiiskisen omat päämärät valtuustossa ovat koulutuksen suojaaminen ja ympäristöongelmien ehkäisy:
– Kierrätys ja uusiutuva energia on minulle henkilökohtaisesti lähellä sydäntä, ja juuri nämä veivät minua eniten Vihreisiin.

Avoimen yliopiston kursseilla käyvä Kiiskinen
hakee opiskelemaan Helsingin yliopistoon.

Tulevaisuudessa Saara Kiiskinen aikoo jatkaa politiikassa. Jos hän ei pääse kaupunginvaltuustoon, niin hän pyrkii johonkin virkaan valtuustossa. Kiiskinen toivoo pääsevänsä opiskelemaan Helsingin yliopistoon valtiotieteitä ja seuraavien, vuonna 2019 pidettävien eduskuntavaalien jälkeen hän tähtää eduskunta-avustajan virkaan.

Journalismi 2: Gallup

Mitkä ovat ensimmäiset asiat, jotka tulevat mieleesi Suomesta ja miksi?

 

”Niinkin kamalat asiat, kuin alkoholi, veitset, vodka, synkkämieliset ihmiset ja muut stereotypiat. Niin ja tietenkin koiraree’et, joilla haluaisin kokeilla ajaa. Kaikki tulee mieleen pelkän internetin käytön vuoksi: erilaiset nettisarjakuvat kärjistävät Suomessa asuvien elämää ja suomalaisten tapoja.”

Lisa Niemeijer, 18

                         

 

”Metsät, villieläimet, luonto ja porot, sillä niitä korostetaan ja tuodaan eniten esille kirjoissa ja elokuvissa. Siksi ne pomppaavatkin ensimmäisinä mieleen.”

Stijn Heijnekamp, 16

”Järvet ehdottomasti. Kaikkialla aina puhutaan tuhansien järvien maasta, mutta niitä onkin niin paljon enemmän.”

Björn Hamstra, 17

”Lumi, vuoret ja metsät. Nämä tulee nyt mieleen, sillä mehän seisomme näkötornissa keskellä metsää. Tosin, nyt tarkemmin ajatellen täällä ei ole vuoria. Ne tulevat kumminkin mieleen, koska verrattuna Alankomaihin täällä on paljon enemmän korkeuseroja maastossa.”

Jelle ten Hove, 16

Journalismi 2: Kolumni

Lukiossa ei kiusata

”Tunnetko olevasi kiusattu?” ”Oletko nähnyt kiusaamista koulussasi?” ”Oletko kiusannut muita?” Kyllä vai ei? Entä jos kyllä?

Lukion toisen vuoden opiskelijat täyttävät lomaketta, jossa käsitellään sitä samaa ikuista asiaa - kiusaamista. Kaikki tapahtuu nimettömänä ja jokainen voi vastata rehellisesti. Toinen kysymys onkin, vastaavatko kaikki rehellisesti ja jos vastaavat, onko siitä yhtään mitään hyötyä.

Peruskouluissa on nähty monenlaisia tapoja kiusaamisen vähentämiseksi: oppitunneilla puhutaan, mitä tehdä jos näkee kiusaamista ja monet opettajat yrittävät puuttua koulun aikaiseen kiusaamiseen. Vaikka kaikkea kiusaamista on mahdotonta pyyhkiä pois lasten keskuudesta, asiasta puhutaan ja sitä yritetään vähentää. Mutta mitä tapahtuu, kun edetään elämässä eteenpäin ja siirrytään vaikkapa lukioon?

Kyllä he pärjäävät. Kyllä he osaavat kunnioittaa toisiaan. Kyllä he tulevat toistensa kanssa toimeen. He ovat jo melkein aikuisia. Yhdeksän vuoden kiusaamisen kitkeminen pois nuorten keskuudesta loppuu nuorten siirtyessä toiselle asteelle. Kyllä he hymyilevät kun joku kerran vuodessa mainitsee kiusaamisen olevan lukiossa olematonta.

Kiusaaminen ei aina vaikuta ihmiseen, etenkään iän karttuessa, mutta edetessä tiettyyn pisteeseen saakka se voi tuhota koko elämän. Pienen virheen tehtyään, ihmiselle voidaan nauraa ja muutaman kerran muistuttaa tapahtuneesta vitsin muodossa, eikä se hänen elämäänsä vaikuta. Kuitenkin kun asiasta muistutetaan useamman kerran, tai asiaa paisutetaan koko ihmisen tuttavapiirille, se alkaa vainota, syövyttää pikkuhiljaa alitajuntaa jättäen jäljelle ahdistusta.

Lukiossa ihmiset tietävät hyvän maun rajan. Lukiossa ollaan sivistyneitä.

Monissa lukioissa järjestetään lyhyitä tuokioita, joissa ryhmänohjaaja ja lukioryhmä kokoontuvat yhdessä puhumaan koulussa tapahtuvista asioista. Eri vuosiasteilla puhutaan eri asioista: lukion ja peruskoulun eroista, vanhojentansseista ja lopuksi yo-kirjoituksista sekä jatko-opiskelusta. Ei kiusaamiselle ole aikaa, ei ketään enää kiinnosta kiusata muita. Näin ainakin opettajat ja suurin osa opiskelijoista ajattelee.

Kiusaamista tapahtuu koko ajan, oli kyse peruskoulusta, lukiosta tai jopa työpaikasta, mutta vain ala- ja yläasteella kiusaamisesta puhutaan ennen sen tapahtumista. Kun lukiossa joku opiskelija joutuu vaihtamaan koulua nöyryytyksen tai fyysisen kiusaamisen takia, siitä mainitaan vasta tapahtuman jälkeen. Ja tietenkin, koulua vaihtava opiskelija on se kiusattu, ei kiusaaja. Lukioon on tultu oppimaan ja sivistymään, mutta mitä tämä opettaa ja kertoo sivistyksestä? Ei kartoiteta ongelman juurta, vaan siirretään ongelma pois omasta oppilaitoksesta, pois omien silmien alta.

Nimettömään kyselyyn kiusaamisesta vastataan joka kohtaan kyllä: ”Olen kiusattu, olen nähnyt kiusaamista, olen kiusaaja.” Tarkoittaako tämä, että koulu oikeasti ottaa ohjat käsiinsä, auttaa kiusattuja ja puhuu kiusaajien kanssa? Ovatko kiusaajan synnit anteeksiannettuja kun hän nimettömänä myöntää kiusaavansa? Ei, sillä yksi vastaus on vain yksi tuhannesosa prosentista, joka lisätään Excelillä tehtyyn taulukkoon ja lähetetään johonkin. Sitä ei näytetä opiskelijoille, heille ei tuloksia kerrota. On järjetön ajatus, että opiskelijat pitäisivät silmiään auki kiusaamisen varalta jos he tietäisivät sen olemassaolosta.

Lukiossa ei kiusata. Ei ainakaan näkyvästi.

(Kolumni julkaistiin myös Morossa)

Mediadiplomi

Tähän on tultu.
Abivuosi on parhaillaan käynnissä ja viestintätaidot oli aika laittaa koetukselle tekemällä Median Lukiodiplomin (lue lisää diplomista tästä.) Kaikki osaaminen tuli testatuksi diplomia tehdessä ja myös hermoja ja fyysisiä voimia tuli koeteltua. Kuitenkin, työ on nyt tehty ja on aika esitellä sitä:

(Lainaus mediadiplomini esseestä)

Vuosi 2016 on ollut täynnä stressiä, masentuneita ihmisiä sekä tummia, alakuloisia ajatuksia. Yleensä negatiiviset ja surullisen vihastuttavat tunteet aiheuttavat ihmisessä inspiraation puutetta ja motivaation katoamista, mutta joskus ne luovat mitä taiteellisimpia mielikuvia kesken unen, syömisen tai opiskelun. Ihmisten teennäinen pirteys, hymy ja keskustelun aloitteet ärsyttävät ja ärtymys muuttuu lopuksi raivoksi. Onneksi juuri raivo on yksi parhaimmista inspiraation lähteistä taiteilijalle.

Neljästä kuvasta koostuva mediadiplomi ”Do you want to talk?” (suomeksi ”Haluatko puhua?”) on näkemys ihmisten teennäisyydestä ja niin sanotusta arkisesta valehtelusta. Kyseistä valehtelua ei välttämättä huomaa, sillä monia fraaseja käytetään vain hyvän käyttäytymismallin vuoksi. Kysytään ihmisen vointia, vaikka se ei kiinnosta ollenkaan, tervehditään mumisten lähes tuntematonta naapuria ja kerrotaan, että on mukava tutustua, vaikka uuden tuttavuuden kasvot unohtuisivatkin heti tunnin päästä. Kaikkea tätä sanotaan ja jokainen sana on täynnä tyhjyyttä. Näin kärjistetysti mediadiplomi kuvaa aihetta.

"Do you want to talk?"

Hello!
Kiitokset Satu Meronen

Nice to meet you
Kiitokset Julia Rumyantseva

How are you?
Kiitokset Noora Sillgren

See you again...
Kiitokset Tommi Saranpää

Graafinen suunnittelu: Murroksen vuosikirjan kansi

Oeeeeee täällä puhuu äänestyksen voittaja. Kanteni valittiin siis grasun ryhmän hyvin oikeudenmukaisen äänestyksen (köhköh) voimin seuraavan vuosikirjan kanneksi.
Toteutus kävi piirtopöydällä ja Photoshopilla leikkien.

Graafinen suunnittelu: Monogrammi

Monogrammi pitää sisällään omistajansa nimikirjaimet, ehkä enemmän "taiteellisessa" muodossa. Sillä voi vaikka allekirjoittaa valokuviaan tai muita digitaalisia töitä. Tässä siis mun piirtopöydällä tehty EP monogrammi.